Mikä on kiinteän säännön käytäntö?
Kiinteän säännön politiikka on fyysinen tai rahapolitiikka, joka toimii automaattisesti ennalta määrätyn sääntöjen perusteella. Kiinteämääräisten politiikkojen kannattajat väittävät, että ne poistavat päätöksentekijöiden harkintavallan roolin yrittäessään välttää väärien kohdennettujen kannustimien ongelman yksittäisten päätöksentekijöiden ja laajemman yleisön välillä.
BREAKING DOWN Kiinteän säännön käytäntö
Kiinteän säännön politiikat perustuvat poliittisen talouden julkisen valinnan teoriaan. Tämä teoria korostaa poliittisten päättäjien taloudellisia kannustimia ja näiden kannustimien taloudellisia vaikutuksia. Taloustieteilijä John Taylorin keksimä Taylor-sääntö on tunnetuin esimerkki kiinteän säännön rahapolitiikasta. Taylor-säännön laskeminen johtaa siihen, minkä tavoitellun liittovaltion rahastojen koron tulisi olla. Säännön yhtälö sisältää muuttujat inflaatiovauhdista mitattuna BKT: n deflaattorilla, reaalisen BKT: n kasvun ja talouden potentiaalisen tuotoksen.
Kiinteän sääntöpolitiikan, kuten Taylorin säännön, kannattajat väittävät, että ennalta määrätyn suunnitelman asettaminen ja noudattaminen luo varmuutta markkinoilla. Tämä järjestelmä välttää poliittisten päätösten alistamisen yksittäisten poliittisten päättäjien tai sidoksissa olevien poliittisten puolueiden vinoille kannustimille. Nämä kannattajat väittävät, että esimerkiksi keskuspankkireilla on kannustin pitää korot alhaisella tasolla lyhyellä aikavälillä. Matalakorkotasoilla on taipumus stimuloida talouskasvua, joka saa julkisen hyväksynnän keskuspankkiirin toimiessa. Tällainen politiikka olisi kuitenkin pitkällä tähtäimellä haittaa yleiselle talouskasvulle.
Esimerkkejä kiinteän säännön käytännöstä
Veropolitiikkaan sovelletaan usein kiinteitä sääntöjä sekä rahapolitiikkaa. Esimerkiksi Euroopan unioni (EU), vakaus- ja kasvusopimus. Sopimuksessa todetaan, että jäsenmaiden rakenteelliset budjettialijäämät eivät saa olla yli 1 prosenttia ja että kokonaisvelan suhde BKT: hen on oltava yli 60 prosenttia.
Sopimukseen on kohdistettu vakavaa painostusta ja kritiikkiä vuoden 2008 maailmanlaajuisen finanssikriisin ja sitä seuranneen Euroopan velkakriisin jälkeen. Sopimuksen kriitikot väittävät, että se on liian jäykkä eikä jätä kansallisille hallituksille tarpeeksi harkintavaltaa asettaa finanssipolitiikkaa talouskasvun käynnistämiseksi tarvittavalle tasolle. Toisaalta kiinteän säännön politiikan kannattajat väittävät, että EU: n sopimus on liian heikko, koska jäsenvaltiot rutiininomaisesti vältävät seuraamuksia yli 1 prosentin rakenteellisista budjettialijäämistä.
Yhdysvaltojen kongressi on myös hyväksynyt kiinteämääräisen veropolitiikan menojen hillitsemiseksi. Vuonna 1990 hyväksytyssä PAY-GO -säännössä todetaan, että verovähennysten, oikeuksien korottamisen ja pakollisten menojen on maksettava itsensä veronkorotuksilla tai pakollisten menojen vähentämisillä. Kongressi on kuitenkin luopunut säännöstä useaan otteeseen, mukaan lukien vuoden 2018 julkisen talouden budjettipäätöslauselma ja vuoden 2015 Medicare Access and CHIP -valtuutuslain hyväksyminen.
